Tänää oli taas yksi ihana ilta. Siis sarjassamme sekä päähän että vatsaan koski. Tuntu, että joku peijakas ois tunkeutunu mun vatsan sisälle ja ruvennu raastamaan sitä raastinraudalla. Karjuin äänettömästi kivusta varmaan tunnin. Nyt vatsakipu kuitenkin loppu, kun pitelin kuumaa vesipulloa vatsani päällä. Fiilikset ei oo kyllä kovin korkeet. Mua pelottaa mennä kouluun. En haluu nähdä yhden mun luokkalaisen pojan reaktioo musta. Menin nimittäin lähettämään sille tällaisen sähköpostiviestin:

Äh. Mulle ei taida tehdä hyvää valvominen ja ajatteleminen yhtä aikaa. Ajattelit varmaan sillon, kun erotitte mut, et oon joku saatanan itkupilli joka ei kestä jos jotakin pahaa tapahtuu. Oon myös sun mielestä paska teeskentelijä ja hirvee pissis. Mut en oo. Musta on tullu tällänen kun mä nyt oon. Oon kyl vuodessa muuttunu ihan hirveesti. En kuuntele Bodomii vaa sen takii, et muutkin kuuntelee. Mä oon rakastunu niiden jätkien musaan. Ja siihen, miten ne omistautuu musiikilleen. Siis joka ikinen sointu mun korvissa tuntuu taivaalliselta. Haluaisin ihan oikeesti kuulla miks heititte mut ulos bändistä. Tai miks sä ehdotit sitä muille. Mun elämä on tuntunu hirveen tyhjältä nyt pari kuukautta. Sitä se on tosissaanki ollu. Ihmiset ajattelee, et oon hullu, valehtelija, pissis, teeskentelijä, ihastunu suhun yms. Se ei oo helppoo. Kuulee harva se päivä, mitenkä joku on taas ruvennu puhumaan musta paskaa. Parhaat kaveritkin on kääntyny vastaan. Mun elämä tuntu mahtavalta joskus maaliskuun paikkeilla. Sillon olin tosi yksinäinen, ja ainoo pakokeino karusta todellisuudesta oli musiikki. Ymmärrät ehkä nyt, miks olin nii maassa sillon ku heititte mut ulos bändistä. Siitä vaa oli tullu tärkee osa mun elämää. Oli ihanaa jutella sun kaa oikeesti musiikista. En oo ikinä ennen puhunu kenenkään kanssa sillä tavalla. Tuntu, et maailmassa on joku joka ymmärtää mun ajatuksia. Mut ei taida ollakkaan. Sä oot käyttäytyny jostakin syystä hirveen kylmästi mua kohtaan. Koitin meses sanoo moi, ja eräs häipyy heti paikalta. Juu, oon paska piipittäjä, mut ei luulis olevan ylivoimasta sanoo moi. Mulla ei oo nykysin ketään, jonka kanssa mä voin puhua. Ei oo ketään johon oikeesti luottaa. Ja tuntuu niin perkeleen pahalta elää. Ilman tarkotusta. Mä tunnen välillä hirveetä himoo hypätä rekan alle ja kuolla. Siis kun kukaan ei välitä musta. En tiiä, miks rupesin sulle vuodattaa tunteitani, mut pakko oli tehä jotakin ennen kuin mä halkeen. Muuta en haluu elämältä, ku et saisin vaa soittaa musaa hyvien tyyppien kanssa. Meidän bändi alko tuntuu todelliselta sillon joskus huhtikuussa. Mä oikeesti olisin halunnu tehä musaa. Ja soittaa. Mä tekisin mitä tahansa et saisin soittaa hyvien tyyppien kanssa. Yritin saada jatkettuu elämää perustamalla bändin muutaman tytön kaa, mut ei se tunnu samalta. Se on vaa tyhjää ja ilman tarkotusta. Mä haluun soittaa sun kaa. Siis susta huokuu se rakkaus musiikkia kohtaan. Sitä samaa rakkautta tunnen itsekin. Sä rakastat sun kitaraa, ja se on sulle todella tärkee. Mulle on samal taval koskettimet ja mun ääni. Vaikka se onkin aika paska, mä silti rakastan sitä. Kuulostaa se miten tyhmältä tahansa. Se on synkkinä sadepäivinä mun ainoo ilo. Mut nyt kun oon flunssassa, mä en osaa tehdä yhtään mitään. Mun elämänilo hävis. Sä + muut meidän bändissä soittaneet veitte sen. Ei mul oo enää intoo kirjottaa biisien sanoja tai harjotella mitään koskettimilla. Ainoo mun toive on, et saisin soittaa sun kaa. Ihan sama, vaikka pelkästään kitaralla ja koskettimilla, mutta soittaa kuitenkin. Se on pääasia. Joo, mä kuulostan säälittävältä teini-ihqudaa-angst-pissis-pennulta, mut oon nyt oma itseni, ilman minkäänlaista kilpeä suojanani.

Vittu mä muistan yhä sen fiiliksen, mikä mulla oli, kun mä tota viestiä kirjoitin. Tiivistin siihen kaikki ajatukseni. Tuo kyseinen poika, jolle tuon viestin meilasin, oli noin kuukautta aikaisemmin vielä kavereihini luettava. Hän jutteli kanssani todella syvällisesti musiikista. Me jaettiin kaikesta musiikkiin ja soittamiseen liittyvästä omia ajatuksiani. Se poika luki mun kirjoittamia lyyriikoita biiseihin, ja se piti niistä. Sit yhtäkkiä se päättää erottaa mut bändistä, jossa se, mä ja kaks meidän luokkalaista poikaa soitti. Syytä en oo keksiny siihen. Se varmaan sai tietää musta jotakin, jonka takia se alko vihata mua. Tai sit mä vaan olin niin helvetin tylsä, et mut piti potkasta pihalle. Vieläkin mua rupee itkettämään, kun ajattelen sitä mesekeskustelua. Se meni suunnilleen näin:

Jorkki sanoo:

Me ei haluta sua bändiin

Viljami sanoo:

Niin ei

Needled sanoo:

Ai potkasette mut pihalle?

Viljami sanoo:

Joo

Jorkki sanoo:

Nii

Jorkki on siis se tyyppi, josta oon nyt jauhanu. Viljami puolestaan on mun ex-bändin basisti. Needled on siis meikäläinen. Että kyllä ne nykyajan pojat on kohteliaita! Helvettiin saisivat painua kaikki. Ne ei ymmärrä, että kyllä tällasella pienellä ja tasapaksulla otuksellakin on tunteet! Todella onki. Tein tässä kesken kirjoittelun Hyvä ihminen-testin testimaailmasta. Tulekseksi tuli 35% hyvä ihminen.