On taas tällanen ihana masispäivä. Mikään ei piristä, ja mitään ei osaa tehdä. Lenkillä sain sentään käytyä. Se on mulle nykyään eräänlaista terapiaa; saa kävellä rauhassa metallia kuunnelen tunnin ajan luonnon äärellä, mutta silti pysyy todellisuudentaju paikallaan, kun ohi ajaa aina välillä autoja. Tuntuu, et mä en pysys kasassa ilman niitä mun lenkkejä. En mä oo ees pitkän aikaa niitä heittänyt, vasta muutaman viikon, mutta niistä on tullut mulle tärkeitä. Mutta mulla oli jotain kerrotavaakin. Otsikko liittyy kaikella tavalla mun tänhetkisiin fiiliksiin. Olen yksin monien asioiden kanssa.

Mulla ei ole oikeita kavereita. On sellaisia hengailukavereita, juttelukavereita, sitten sellaisia pinnallisten asioiden purkamiskavereita. Ei ole yhtään musiikkikaveria, tai ficcailukaveria. Eikä masennuskaveria. Ärsyttää, kun kaikki luulee mua ihan erilaiseksi kuin mitä olen. Kukaan ei tiedä sisäistä minua. Ei edes vanhempani. Olen täydellisen oma itseni vain ollessani yksin omassa huoneessani. Ja tietokoneella. Mutta toisaalta en edes tarvitse kavereita, onhan minulla musiikki ja kirjoittaminen. Mutta välillä tulee sellaisia hetkiä, että haluaisin jonkun IRL kaverin, jonka kanssa voisi lähteä keikoille, ostoksille yms. Tai no kyllähän minä ostoksilla voin käydä noiden hengailukavereideni kanssa, mutta silloin en voi ostaa sellaisia vaatteita, jotka ovat todellakin minua itseäni. Ja oikeasti, ei ole ketään jonka ottaisin mukaani esimerkiksi Children Of Bodomin keikalle, jos joskus sinne pääsisin. Ja en meinaa päästä, koska ei ole tuollaista kaveria, eivätkä vanhempanikaan kuuntele metallia, karttavat enimmäkseen. Ikäkään kun ei riitä itsekseni keikoille lähtemiseen, ja jos riittääkin, niin vanhempani eivät päästä, ellei se ole Kuopiossa, ja Bodom tuskin Kuopioon tulee. Mun tuurilla juuri sitten, kun olisin tarpeeksi vanha keikkailemaan, herrat päättävät lopettaa keikkailun/joku jäsenistä kuolee/ Bodom lopettaa. Ettehän huomaa yhtään pessimistisyyttä? Ehkä mä sitten löydän jonkun oikean ikäiseni ystävän, kun muutan pois korvesta.

Olen aivan yksin ajatusteni kanssa. En voi kertoa niistä kenellekkään, paitsi no mitä nyt jauhan täällä blogissa. Ilman musiikkia ei olisi minua. Kuolisin, jos menettäisin käteni, ja minusta tulisi mykkä. Vähintäänkin rupeaisin viiltelemään, koska musiikki ja kirjoittaminen ovat ainoita tapoja tuoda ulos tuska sisältäni. Laulamalla saa niin helposti helpotettua oloa, mutta sitäkään ei voi loppujen lopuksi kovin usein aivan sydämensä pohjasta tehdä, koska minulla on todella voimakas ääni, ja äitini ja sisareni valittavat siitä, että laulan. Käy muka korviin. Meinaan välillä pakahtua tukahdettuihin tunteisiini. On paljon musiikkia, joka on minulle elintärkeään. Children Of Bodomin musiikki on esimerkiksi sellaista. Needled 24/7 on minulle kaikista rakkain ja tärkein kappale, sen sanat ovat vain niin osuvat. Sen kappaleen perusteella valitsin nickinikin, ja myös sen takia, että olen tarpeeton kaksneljäseiska. Kun vanhempani ja ystäväni vain rähjäävät suurimman osan ajasta minulle, ja teen kaiken aina väärin. Tiedän, tiedän, kyllä ne mua rakastaa, ja mun vanhemmat on mulle tärkeitä, mutta silti en oo ikinä ollu niille niin rakas kun mun pikkusisko on, ja kuten mun pikkuveli oli.

Tää jäi nyt vähän kesken, mutta kirjottelen taas sitten kun on aikaa.