Nyyh. Taas mä oon tällanen angstipaska. Ja kaikki johtuu siitä, että erehdyin taas lukemaan AlluJannea. Rupesin sitten lukemaan Betrayalin Anna Minun Päästä Pois-ficciä. Se on ihan liian surullinen. Iltapäivän ja alkuillan olin todella iloinen, mutta nyt poskelleni kuivuu kyynel. Oon halaillu mun Nalle Puhia koko illan valtavan halipulan takia. Eikä mulla oo ketään sitä helpottamaan. Mutta mä eläydyn ihan liian hyvin tarinoihin. Ei normaalit ihmiset poraa täysin potaskaa olevan tarinan perään. Mutta minä poraan. Eikä masismusa ainakaan auta asiaa. En voi edes irkata muiden kopsilaisten kanssa, koska ne on ihan liian iloisella tuulella. Ei jumalauta. Luin nyt viimeisen luvun tuosta AMPP:stä, ja alahuuli nykii ja kyynelet virtaavat hiljalleen pitkin poskia.

Mulla tuli nyt ihan hirvee ikävä mun veljee. Siitä on jo kolme vuotta, kun se kuoli. Itsemurha pyörii mulla välillä mielessä. Mä en vain yksinkertaisesti jaksa mun elämää. Vihaan itseäni, koska olen tällainen angstaava läskikasa. Enkä edes osaa tehdä mitään. Pikkaisen soitan koskettimia, mutta niitäkin todella huonosti. Nyt kyyneleet meinaavat jo sumentaa näkymäni näytölle. Rakastan laulamista, ja se on oikeastaan ainoa asia, joka pitää minut hengissä. Mutta sitäkin saan tehdä liian harvoin. Ihmiset eivät vain yksinkertaisesti jaksa kuunnella lauluani. Se on minun terapiamuotoni. Toinen muoto on kirjoittaminen. Mieleeni palautui viimeviikon maanantaina koulukirkossa Herra Kädelläsi-virren muistot. Se laulettiin vielä minun kiusakseni erityisen hitaasti. Koko maailmani pysähtyi siksi ajaksi, kun lauloin kanttorin ja muiden oppilaiden sekä opettajien kanssa tuota virttä. Olen rakastanut sitä siitä lähtien, kun kuulin sen ensimmäisen kerran Jenni Vartiaisen esittämänä. Kun tuota laulettiin sitten veljeni hautajaisissa, lauloin sitä sydämeni pohjasta. En kuitenkaan nähnyt virren sanoja, koska minulla ei ollut virsikirjaa. Siinä sysimustat vaatteet päällä lauloin kyynelsilmin kertosäettä, aina kun se tuli. Joka kerta kun kuulen nykyään tuon virren, kyyneleet meinaavat ruveta valumaan. Mieleeni muistuu kaikki hetket suloisen pikkuveljeni kanssa, joka kuoli syyttä tulipalossa. Syytän vieläkin siitä itseäni, sillä veljeni jäi yksin kotiimme vain sen takia, että minulla oli kiire päästä ystäväni halloweenjuhliin. En voi ikinä unohtaa sitä, kun tuntia ennen juhlien loppumista kaverini oveen koputetaan, ja ukkini seisoo oven takana. Menen ukin kanssa autolle, ja ukki jää seisomaan avoimen oven eteen kyykkyyn. Se sanoo, että veljeni on kuollut. Ensin naurahdan, että hyvä vitsi. Mutta ukki selittää, että veljeni on oikeasti kuollut. Silloin minut valtaa ontto olo. Kuulemma veljeni oli kuollut häkämyrkytykseen 20 minuutin päästä siitä, kun äitini lähti viemään minua ystäväni juhliin. Kohtalokkaan 20 minuuttia. Miten noin kamalia asioita voi tapahtua noin lyhyessä ajassa? Koko sen 10 minuuttia kestävän automatkan syyttelin julmasti itseäni. Siitä kai itseinhoni on lähtöisin. Ukki vei minut palaneelle talollemme. Siellä vallitsi kaaos. Pihalla oli ambulanssi, poliisiauto, todella paljon ihmisiä ja pihalle oli ympäröity sellaisella kieltonauhalla. Ukki ja isäni veivät minut ambulanssin luo, jossa pääsin katsomaan kuollutta veljeäni. Ambulanssikuski raotti liinaa, joka alla veljeni ruumis oli. Hän näytti niin levolliselta. Silitin hanskallani hänen kylmennyttä poskeaan, ja kyynel kihosi silmäkulmaani. En voinut vieläkään uskoa, että siinä makaa pieni veljeni kuolleena. Lopulta ukkini lähti viemään minua mummolaan. Mummolassa minua kohtasi järkyttävä näky; äitini sohvalla itkemässä lohduttomasti. Menin sitten halaamaan lujasti äitiäni. Jossain muutaman tunnin päässä siitä äitini ja isäni lähtivät seurakuntatalolle sururyhmään. Itse en keksinyt muuta tekemistä, joten rupesin tekemään koulusta saamaani kotitehtävää, joka oli, että piti etsiä lehdestä 30 eri urheilijan nimi. Muistan vielä senkin tunteen eläväisesti, kun menin sisareni kanssa nukkumaan parisänkyyn, ja sen, miten lohduttoman kovasti toivoimme, että tämä kaikki olisi ollut vain unta. Seuraavana aamuna tajusin herätessäni, ettei eilinen ollut unta. Sain sitten kuulla, että Ilta-Sanomien ja Iltalehden toimittajat olivat  ahdistelleet isääni silloin tulipalon jälkeen, ja ne toimittajat olivat suuttuneet, kun setäni ilmoitti, ettei isäni halua kommentoida. Tietenkin heti muutaman päivän päästä lehdissä oli hurjat otsikot siitä, mitenkä "PIKKUPOIKA KUOLI TULITIKKULEIKKEIHINSÄ". Vielä tähänkään päivään mennessä ei ole saatu selville, mistä palo syttyi, mutta se on varmaa, ettei veljeni sitä sytyttänyt.

Vanhempani eivät vieläkään ole toipuneet täydellisesti veljeni menettämisestä, eivätkä he tule toipumaankaan. Varpunen jouluaamuna on myös sellainen kappale, joka tuntuu kertovan veljestäni. Äitini olisi halunnut laulaa sen yksin kauneimmissa joululauluissa, mutta satuimme olemaan matkalla silloin. Nyt minulla on ihan kamala ikävä veljeäni, joka on luultavasti enkelinä tuolla jossain meitä vartioimassa, veljeäni, joka oli eläessään todella reipas, ihana ja todellinen enkeli. Puspus, rakastan sinua.